PetraNyqvist Hemulointia näkinkengän kokoisella saarella.

Näkökulma: Hyvät, pahat ja rescue-koirat

  • Kuva: Petra Nyqvist
    Kuva: Petra Nyqvist
  • Kuva: Petra Nyqvist
    Kuva: Petra Nyqvist

Koiran adoptoiminen ulkomailta herättää eläinlääkäreissä huolta eikä syyttä – Suomeen ei kiistatta haluta ekinokokkia, rabiesta eikä resistenttejä bakteerikantoja. Toisinaan julkisessa keskustelussa unohtuu kuitenkin, että myös näyttelykoirat ja luonnoneläimet voivat tuoda mukanaan samat riesat, joten rescue-koiran käsitteeseen asetetaan mahdollisesti jo turhan raskaita konnotaatioita. Kritiikkiä herättää myös sääliadoptio, epämääräiset järjestöt, rahastaminen ja liian vaikeat koirat. Miten asiaan tulisi siis suhtautua?

Tässä blogimerkinnässä minä kerron omista kokemuksistani, ja miksi minä kaikesta huolimatta olen päätynyt adoptoimaan kodittomia koiria ulkomailta. Ei ole kyse siitä, ettenkö ottaisi esimerkiksi tautiriskejä vakavasti – otan ne äärimmäisen vakavasti jo ihan ammattini vuoksi. Kyse on erittäin harkitusta kanssakäymisestä vastuullisten toimijoiden kanssa.

Edellistalvena matkailin sisareni kanssa Meksikossa, jossa näin muskeliautojen, uniformujen, tacojen, intiaanien, kiväärien ja merikilpikonnien ohella kaikkialla kauniita maatiaischihuahuoita, jotka edustavat luonnollisempaa ”kauriinkallo”-tyyppiä. Tällaisia koiria ei Suomessa juuri näe, sillä jalostusohjeet kehottavat suosimaan omenakalloista tyyppiä, jolla on lyhyt kuono joka lyhenee lyhenemistään. Nuo meksikolaiset koirat näyttivät pienestä koostaan huolimatta koirilta pienoiskoossa, ja ajatukseni toivekoirasta alkoi vähitellen hioutua. Ihanteeni oli pikkuruinen sekarotuinen koira, jolla on koiramaiset mittasuhteet, kunnon kuono, raajat ja hyvä luonne maalaiselämään.

Tämä kertomukseni ei muuten tarkoita, että mielestäni sekarotuinen koira on automaattisesti kaikessa aina paras, eikä mielestäni koirarotuja kannata sekoittaa miten ihmisen mielestä sattuu, mutta nyt ei ole tarkoitus rönsyttää tarinaa. Kertomukseni ei myöskään johda siihen, että minusta olisi ollut hyvä idea adoptoida omin päin Meksikosta koiraa, vaan käännyin ihan muiden instanssien pariin.

Kun päädyin kodittomiin koiriin, sillä ei ollut mitään tekemistä säälin kanssa, vaan toimin täysin itsekkäistä lähtökohdista. En etsinyt pelastettavaa vaan nasevaa ihmis-koira-matchia. Omasta puolestani vaikeita eurooppalaisia kulkukoirakantoja voisi esimerkiksi hävittää kärsimyksen minimoimiseksi, tai ainakin huolehtia eläinten kastroimisesta. Se, että koirilla ei ollut kotia, oli kuitenkin eräänlainen plussa. Asian logiikkaa lienee turha selittää jos on päässyt blogin lukemisessa tähän asti.

Yritin aluksi etsiä kodinvaihtajakoiraa Suomesta, mutta en onnistunut. Näin vain kookkaita koiria jotka olivat joko metsästyskoiria tai isojen vartiokoirien sekoituksia tai käytösongelmaisia tapauksia. Siksi harmittelenkin tätä tuoretta juttua suomalaisista kodinvaihtajakoirista jotka eivät tahdo löytää koteja.

Olin seuraillut vuosia yhdistystä, joka vaikutti välittävän Espanjasta Suomeen ainoastaan tarkoin harkittuja koiria, joilla on kaikki edellytykset kotikoiriksi, ja joista suuri osa on myös ollut kotikoiria. Koirat päätyivät uusiin koteihin huolellisen valintaprosessin kautta, koira-perhe-sopivuuden periaatteella sekä täysin testattuina, rokotettuina, kastroituina ja syynättyinä. Myös soveltuvuutta lapsiin ja muihin eläimiin testattiin koiratarhalla. Mitään rahastuksen makua en löytänyt, pikemminkin kiitosten aihetta miten monta lääketieteellistä seikkaa he onnistuivat kulukorvaukseen mahduttamaan.

Tokihan rescue-koiran hankkiva ymmärtää, että koiralla saattaa ilmetä jonkinlaista arkuutta, koulutuksen puutetta, eroahdistusta ja muita kommervenkkejä. Varauduin itse tähän kun leikkiin ryhdyin. Yhdistykseni teki huolellisen selvityksen siitä, mitä kyselemäni koirat pitävät ammattilaisten silmissä sisällään.

Minulle kävi hyvin.

Luokseni muutti kaksi pientä koiraa, jotka oltiin pelastettu viranomaisten taholta koiria pursuavasta kodista. Myös koiratarhalla pidettiin katselemiani koiria kotiini sopiviksi. Koirat olivat ujoja, mutta leimautuivat minuun ja läheisiini hetkessä. Edelleen ne ovat vieraita kohtaan varautuneita, mutta valmiita luomaan lämpimän suhteen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että voisin suositella varauksettomasti rescue-koiraa millä ehdoin tahansa, mistä tahansa ja miten tahansa. Tarkka perehtyminen on ainoa tie tähän lajiin. Pakko kuitenkin sanoa, että tiedän yhdistyksen välittäneen Suomeen satoja terveitä, hienoluonteisia kodittomia koiria. Kerron yhdistyksen nimen halukkaille.

 

Koirallani Nipponilla on asiaa:

https://

 

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

9Suosittele

9 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän PeterLindberg kuva
Peter Lindberg

Perheessäni on ollut koira 60-luvulta asti. Olen tehnyt kaikkeni, että jokaisesta koirastani on tullut hyväkäytöksinen ja terve rotunsa edustaja. Olen opiskellut valitsemaani rotua, tutustunut koirien etologiaan yleensä sekä kouluttanut ja ruokkinut kaikki hauvani parhaan tietoni mukaan. Tietenkin olen hoidattanut vaivat varojani säästelemättä. Koirani ovat olleet koulutettuja, ja ne ovat arvostetulta jalostajalta. Oikea koiranpito on vaativaa, ja se sitoo huolellista omistajaa yllättävän paljon. Oikeastaan koiranpitoa varten pitäisi käydä jokin kurssi ja koirien pitäisi maksaa niin paljon, että ihmiset eivät ottaisi koiraa mielijohteesta. Olen mielestäni onnistunut oikein hyvin ja koirani Blue on pidetty koirakaveri kaksi- ja nelijalkaisten seurassa. Kun nykyisestä koirastani aika jättää, en ota enää koiraa – olen liian vanha ja heikko olemaan oikea kumppani arvostamaani rotua varten.

Tänään meitä taas purtiin. Omistaja ei hallinnut luonnevikaista pikkukoiraansa ja se hyökkäsi 62 kiloisen rottweilerini kuonoon kiinni. Oma koirani ei tehnyt mitään – olisi tehnyt, mutta kielsin. Suolatolpaksi jähmettyneen naisoletetun kaksi muuta, irrallaan juoksevaa koiraa eivät sentään hyökänneet. Jos olisivat, voi olla, että olisin antanut koirani puolustautua. Kohtaaminen oli harmiton, koska koirat olivat alle kymmenkiloisia. Joskus eivät ole ja silloin tulee pipiä.

Tuo kännykkänsä seuraan uponnut naisoletettu ei kykenisi omaksumaan mitään niistä asioista, mitä oikea koiranhoito edellyttää. Suuri osa tapaamastani rescue-porukasta ei hallitse tarhattua koiraansa, joka käyttäytyy häiriintyneesti. Näille koirille olisi armeliasta tuskaton lopetus. Suurin osa hätääntyneistä ja neuvottoman oloisista rescue-koiran omistajista ei kykenisi hoitamaan edes ruukkukukkaa kunnialla.

Nyqvistillä on ilmeinen halu luoda omien tarpeittensa pohjalta jonkinlainen hyveen universaali. Hänellä on tarve pitää huolta, pelastaa ja auttaa. Hän manifestoi toiminnallaan sisäistä tilaansa. Se, että kovasti tahtoo, ei kuitenkaan tee ihmisestä asiantuntijaa. Asiantuntijaksi tullaan mm. opiskelemalla yliopistossa. Olen täysin varma, että eläinlääkärien laaja huoli laittomasta koiratuonnista perustuu oikeaan asiantuntijuuteen eikä affekteihin. Nyqvistin sisäisestä tarvehierarkiasta ei siis seuraa mitään yleistä tarvetta yhteiskuntaan. Suomessa on aivan riittävästi koiria – aivan ylitarjontaan asti. Koirien omistaminen pitäisi olla luvanvaraista, tuonti tarkasti säädeltyä ja koiran pitäisi maksaa paljon enemmän. Osa koiraa halajavista on täysin kaistapäisiä ja yksikään arvostettu kennel ei Suomessa anna koiraa sellaiseen kotiin. Iso koira on yhtä vaarallinen kuin ampuma-ase. Osa kenneleistä hakee koiran pois pienestäkin laiminlyönnistä hoidossa. Koiratarhurit eivät tällaisestä piittaa.

Meillä on säännöt eläintenpidosta (tuonnista yms.), jotka ovat tarkoitettu auttamaan ihmisiä onnistuneessa eläintenpidossa. Ei viranomainen tässä halua vastustaa huolellisten ja eläinrakkaiden ihmisten koiraharrastusta. Kyse on eläinturvallisuudesta ja siitä, että yhteiskunnalle tulevat kustannukset ovat oikeutettuja. Eivät kaikki ihmiset halua koiraa, mutta nytkin joutuvat osallistumaan kustannuksiin.

Tarve manifestoida omaa erinomaisuuttaan ohittaa blogistilla järkiargumentit ja muu yhteiskunta maksakoon viulut jos tulee epäonnistumisia. Minun puolestani on sopivaa, että Nyqvist saa esitellä blogissaan kykyjään eläintenpitäjänä ja eläintentuonnin ylevänä puolestapuhujana. Hänen pitää kuitenkin tajuta, että eläinten oikeudet koskevat myös kotimaassa olevia laillisesti hankittuja koiria (sekarotuiset ja rotukoirat). Tällä tarkoitan laillisesti hankittujen koirien oikeutta olla turvassa tartunnoilta ja suojassa luonnevikaisten yksilöiden terrorilta. Nyqvist ei saa vaarantaa suomalaisten koirien hyvinvointia epätervettä tuontia suosimalla – etenkin kun eläinsuojelu nykyiselläänkin on laajasti aliresurssoitua.

Käyttäjän PetraNyqvist kuva
Petra Nyqvist

Kiitos kommentista! Olisi toki ollut mukavaa että olisit lukenut tekstin johon vastaamiseen näit paljon vaivaa.

Nyt näyttää vähän siltä että aivan eri asiat keskustelevat.

Käyttäjän jperttula kuva
Juhani Perttu

Tuollaiset maatiaischihuahuot olisivat kyllä kelvanneet meille. Tosin me adoptoimme kaksi maatiaiskissaa.

Käyttäjän anttiknuuttila kuva
Antti Knuuttila

Hyvä puheenvuoro, kiitos.

Rescue-koirojen kanssa ainoa hankala juttu on tautien mahdollinen tuominen, mutta toisaalta vieraskantaisten bakteerien/virusten tuominen on monisyinen juttu. Mitä tulee rescue-koirien käytökseen, niin se on kiinni vain omistajasta. Meillä täällä ison kirkon keskustassa on mahtavia koira-kavereita puistossa omasta ja yläkerran rotukoiroista aina romaniasta tulleisiin sekarotuisiin rescue-koiriin. Hyvät painit on aina ja ilo yllä.

Käyttäjän PeterLindberg kuva
Peter Lindberg

Kirjoitat seuraavasti, josta huoleni: "Kyse on erittäin harkitusta kanssakäymisestä vastuullisten toimijoiden kanssa" Kun sinä sanot, että otat kaiken huomioon jne. niin kai lukijan ja etenkin viranomaisten on uskottava. Ilmeisesti olet asiassa auktoriteetti. Olen pahoillani kun en tunne. Olen median varassa, jossa on esitetty huolia mm. hallitsemattomasta tautitilanteessa.

Itse en tiedä koirista paljonkaan. Se, että olen asustanut koiran kanssa 50 vuotta ja rakastan eläimiä, ei tee minusta asiantuntijaa. Kuitenkin tämän ymmärrän: koiran sukupuu ja varhainen pentuvaihe on koiran onnistuneen elämänkaaren kannalta hyvin tärkeää. Pennun emän ja kasvattajan tunteminen, tietäminen ja näkeminen on tärkeää. Pentuvaiheen olosuhteiden on oltava jotenkin dokumentoitavissa ilman välikäsiä ja mieluiten viranomaisen hyväksymällä tavalla. Tekstistäsi käy mielestäni esille se, että kyse on aikuisista koirista, joiden pentuvaihe on pakostakin puheen ja tekstin varassa. Suomalaisen hyvän kennelin kanssa toimitaan ihan eri tavalla. Mutta, asia kunnossa. Onnea vaan ja uskallusta.

Käyttäjän PetraNyqvist kuva
Petra Nyqvist

Tuntuu edelleen todella vaikealta kommentoida ajatuksiasi jotka perustuvat väärintulkintoihin ja blogin lukemattomuuteen.

Käyttäjän JukkaTanttari kuva
Jukka Tanttari

Minäkin kiitän mielenkiintoisesta puheenvuorosta. Täytyy laittaa tämäkin vaihtoehto muistiin, mikäli nykyisen koiran jälkeen tulee vielä uuden ottaminen ajankohtaiseksi.

Itse olen välillä seuraillut Kennelliiton sivuilta suosittujen koirarotujen sukusiitosprosentteja. Piirit ovat pieniä, ja joskus nuo prosentit ovat melkoisen suuria ja sukupuut varsin mielenkiintoisia. Asiasta on toki kovin monia mielipiteitä enkä tässä koeta esiintyä asiantuntijana.

Olen tulkitsevinani, että mielessäsi pyöri prosessin aikana monenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Mutta: pienet koirat -hauskan näköisiä veijareita- saivat uuden kodin!

Käyttäjän tepimast kuva
TEUVO MAST

Itselläni on ihan kotimaasta n 13 v vanha rouva joka on ollut minun hoidossa neljättä vuotta .
Alkuun oli itselleni aika arvoituksellista mitenkä tässä tulee käymään mutta eipä enää askaruta se puoli .
Aivan ihana plikka asuu mun luona ja eipä jahkaile vanhaa isäntää ei oikeasti ole sitä tehnyt alusta pitäenkään .
No ei meillä ole ollut ristiriitoja muutoinkaan sen enempää kun mitä koiralla ja isännälä on sehän on normaalia kaikilta koirilta .
Että kokeilevat rajojaan terv tepivaari

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset